Olen sikuri

Tänä vuonna mun vappu sujui tavallisesta poikkeavissa merkeissä. Vappuaattona menin luennoilta päästyäni couch surfaajien illanviettoon leppoisaan pieneen baariin Mirafloresiin. Todella kivoja tyyppejä, ja muutenkin mukava ilta. Palasin kuitenkin kotiin jo vähän puolenyön jälkeen, koska vappupäivänä piti herätä varhain elämäni ensimmäistä panhuilukeikkaa varten.

Olin meidän yhtyeen kanssa soittamassa tapahtumassa, jossa oli yhteensä suunnilleen 30 sikuribändiä. Minä, kuten muutkin siellä, soitan yhtä panhuilun “alalajia”, sikua. Sikuja on kahdenlaisia: kuusiputkisia (ira) ja seitsemänputkisia (arka). Yhdessä sikussa on vain asteikon joka toinen sävel, joten melodioiden soittamiseen tarvitaan vähintään kaksi soittajaa (yksi ira ja yksi arka). Tämän takia toimiva kommunikointi soittajien välillä on välttämätöntä. Hauskaa ja kehittävää. Kotona mulla on treenaamista varten zampoña, joka on käytännössä iran ja arkan yhdistelmä.

Tykkään tosi paljon olla mukana yhtyeessä, vaikkakin treeneissä joudun hillitsemään itseäni tosi paljon. Siellä käytettävät musiikkipedagogiset metodit ovat varsin erilaisia kuin mitä itse käytän, ja yleensä suuri osa treeniajasta menee ihan käsittämättömään säätämiseen. Kukaan ei oikein tiedä miten soitettava kappale menee “oikeasti”, eikä kukaan osaa kunnolla harjoituttaa yhtyettä. Vähän tehokkaammalla harjoituttamisella opittaisiin varmasti puolet nopeammin. Mutta mä oon täällä oppimassa, en muuttamassa asioita. Tämä on eri kulttuuri ja mulle uusi musiikkityyli joten en halua ryhtyä pätemään. Täällä mennään Perun tyylillä.

Meidän bändi.

Meidän bändi.

Keikalla oli kivaa, vaikkakin opin neljästä esitettävästä kappaleesta kaksi vasta keikkapäivänä, ja vaikka meidän esiintymisvuoro oli KUUSI tuntia sovittua myöhemmin. Mutta ilmaista ruokaa, ilmaista olutta ja kavereita. Meteliin meinasi haljeta pää, koska esiintymisvuorossa olevan yhtyeen lisäksi muut bändit paukuttivat menemään tapahtumapaikkana olevan urheilukentän laidoilla. Mutta se on kulttuuria se.

Tällänen merkkipaalu siis mun musiikkiuralle. Keikan myötä musta tuli ihan oikea “sikuri” (eli sikun soittaja). Ehkä olisi paras jättää omaksi tiedoksi, että osa keikasta löytyy myös YouTubesta, mutta jotta saatte iloa päiväänne niin tässäpä tämä: https://www.youtube.com/watch?v=RKQm_fvtp68&feature=youtu.be

Erneston kanssa treenaamassa.

Erneston kanssa treenaamassa.

Muiltakin osin elämä sujuu täällä ihan riemukkaasti. Lukukausi on nyt puolivälissä, ja opinnot sujuvat viikko viikolta kivuttomammin. Ikinä en ehdi tehdä kaikkea mitä pitäisi, mutta olen jo tottunut siihen aika hyvin. Ensi viikolla yliopistolla on tenttiviikko. Luentoja ei ole, vaan melkein kaikista kursseista on välikoe. Mä tein kuitenkin osan tenteistä jo tällä viikolla, ja osan teen vasta tenttiviikon jälkeen. Olen nimittäin koko alkavan viikon Satipossa sademetsässä yhden kenttätyökurssin tiimoilta. Lähdetään koko kurssiporukalla reissuun huomenna illalla ja palataan viikon päästä maanantaina.

Mukavaa viikkoa teille kaikille!

Pikakuulumisia

Moi,

koska edellisestä blogikirjoituksesta on jo laittoman kauan aikaa, ja sukulaistädit (ja muutkin) mahdollisesti jo pohtivat miten täällä sujuu, ajattelin vältellä hetken opiskelua ja kirjoittaa todella pikaisen postauksen.

Elämä täällä Limassa sujuu hyvin, ja arki on alkanut rullata. Opintojen puolesta hommaa on todella paljon, ja joudun tekemään töitä huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Yleensä pyrin opiskelemaan noin klo 8-18 joka päivä, ja siitä huolimatta en aina ehdi lukea kaikkea mitä pitäisi. Opiskelu on Suomeen verrattuna aika kurinalaista ja kontrolloitua. Joka luennolle on artikkeleita/kirjan osia jotka täytyy lukea, ja yleensä tunti alkaa joko suullisella tai kirjallisella kuulustelulla jossa selviää kuka on lukenut ja kuka ei. Melkein kaikki luettavat tekstit ovat espanjaksi, mikä ei nykyään enää ole mikään ongelma jos vain jaksan keskittyä. Eri asia onkin se, miten pystyn keskittymään melkein kymmenen tuntia joka päivä. Pari tenttiäkin mulla on jo ollut, ja toisen sain takaisin eilen. Läpi meni!

Iltaisin käyn usein yliopiston kuntosalilla tai spinningissä. Keskiviikkoisin on panhuilutreenit ja torstaisin salsatunti. Joka toinen lauantai teen vapaaehtoistyötä yhdellä Liman köyhimmistä alueista, Vizcacherassa. Siellä tutustumme paikallisiin perheisiin, luemme lapsille kirjoja ja leikitämme heitä. Antoisaa puuhaa, vaikkakin matkustamiseen Vizcacheraan ja takaisin menee 3-4 tuntia. Hyvä nähdä kuitenkin myös tuo puoli Limasta, sillä koko tuolla asuinalueella ei ole esimerkiksi juoksevaa vettä eikä päällystettyjä teitä.

Viikko sitten muutin uuteen asuntoon. Asun samassa kaupunginosassa kuin ennenkin, eli Pueblo Libressä. Kämppiksinä mulla on neljä perulaista. Yliopistolle täältä on 20 minuutin kävelymatka tai 10 minuutin bussimatka. Olen ollut tosi tyytyväinen uuteen asuntoon. Edelliseen verrattuna tämä on ihanan rauhallinen (vaikkakin liikenteen melu on kova lähes ympäri vuorokauden) ja kotoisa. Kaikki mahdolliset palvelut ovat ihan vieressä, ja mun huone on viihtyisä ja toimiva. Luulenkin että asun tässä nyt joulukuuhun saakka.

Nyt on pakko palata lukemisen pariin, mutta yritän ehtiä joku päivä tarinoida vähän enemmänkin kuulumisista.

Anni

Semana Santa

Viime viikolla olin neljä yötä pääsiäisreissussa Ayacuchossa. Oli ihan virkistävää päästä pitkästä aikaa täältä Liman kuumuudesta Andien raikkaaseen ilmaan. Opiskelun lomassa mulla ei ollut aikaa eikä energiaa suunnitella matkaa itsenäisesti, joten menin 60 muun opiskelijan kanssa Erasmus Perun järjestämälle reissulle. Lähdimme kohti Ayacuchoa keskiviikkoiltana, ja yön yli jatkuneen bussimatkan jälkeen saavuimme kymmenen aikaan aamulla perille. Meidän “hotelli” oli ihan mielenkiintoinen kokemus. Sinänsä 18 ihmisen dormihuone ei ole mulle uutta, mutta hotellimme erityisominaisuuksiin kuului muun muassa se, että meillä oli käytössä vain yksi vessa ja kaksi suihkua, joista missään ei ollut valoa. Päivisin kyllä näki ihan hyvin, koska niissä ei ollut kattoa, mutta yöllä oli pilkkopimeää. Vessassa ei ollut paperia eikä suihkussa ei lämmintä vettä. Tunnelmaa lisäsivät vielä kerrossänkyjemme eläinkuosilliset peitot. Aamupalaksi tarjoiltiin ainoastaan valkoista leipää, hilloa, margariinia ja purukahvia, joten omat eväät olivat tarpeen. Netti toimi vain hotellin aulassa, ja sielläkin hyvin satunnaisesti. Mutta mikäs siinä. Kokemuksia. Eikä tuolla reissulla paljoa olisi nukuttu muutenkaan.

Muutamiin lähikyliin tutustumista lukuun ottamatta matkan ohjelmaan kuului lähinnä Ayacuchon pääsiäisperinteiden ihmettely. Mutta niitähän kyllä riitti. Kaupunki on kuulemma maailman toisiksi paras paikka viettää pääsiäistä, sillä tapahtumia ja ihmisiä on enemmän kuin tarpeeksi. Ayacucholaiset osaavat todellakin vetää överiksi pääsiäisenvieton suhteen. Torstaina tutustuimme kaupunkiin, ja kiertelimme kirkkoja. Yhteensä kirkkoja tuossa alle 200 000 asukkaan kaupungissa on 33, ja pääsiäisviikon torstain perinteisiin kuuluu vierailu seitsemässä kirkossa. Itse taisin käydä neljässä, jonka jälkeen sain tarpeekseni väkijoukossa tungeksimisesta.

Kaktuksia Warin raunioiden läheisyydessä, joilla kävimme perjantaina.

Kaktuksia Warin raunioiden läheisyydessä.

Perjantaina vierailimme Warin raunioilla, jotka olivat… noh, vanhat. Onhan täällä noita raunioita jo nähty. Jopa meidän yliopiston kampuksella on omat rauniot. Nämä taisivat kuitenkin olla vanhimmat tähän mennessä. Illalla palasimme kaupunkiin, ja koko keskusta pakkautui täyteen ihmisiä. Pitkäperjantain päätapahtuma oli kulkue, jossa ensin kuskattiin ympäriinsä suurta ja kiiltävää lasiarkkua jossa makasi Jeesusta esittävä nukke. Jeesuksen (ja nunnien, torvisoittokuntien, kuorojen, tavallisten perheiden, ratsastajien jne.) jälkeen kulkueessa oli myös neitsyt Marian patsasta kantava porukka. Illan jännitysmomenttia lisäsi se, että lähes kaikilla kulkueessa olijoilla ja sivusta seuraajilla oli käsissään kynttilät. Kadut olivat niin täynnä ihmisiä ettei kääntymään mahtunut, joten tukka ja vaatteet meinasivat syttyä useampaan kertaa (ja kuuleman mukaan näin tapahtuukin joka vuosi). Seremonioiden jälkeen ilta jatkui suhteellisen randomeissa merkeissä, kun parin kaverini kanssa tutustuimme paikallisiin hippeihin ja vietimme illan heidän porukassaan.

Neitsyt Maria

Neitsyt Maria.

Lauantaina aamupäivällä Ayacuchon kaduilla oli “Pascua toros”, jossa kolmea härkää juoksutettiin pitkin katuja. Härät olivat köydellä kiinni hevosissa, joita ratsastivat hienoihin asuihin pukeutuneet paikalliset sankarit. Koko tapahtuma oli suomalaisesta näkökulmasta katsottuna ihan absurdi. Kadut olivat jälleen kerran aivan täynnä porukkaa, joista suuri osa oli pukeutunut punaisiin vaatteisiin. Kun ympärillä olevat ihmiset alkoivat huutaa “Toro, toro, toro!”, koko väkimäärä lähti juoksemaan tien reunoille ja sivukujille tehden tilaa hevosille ja niitä seuranneille härille. Tätä kesti muutaman tunnin ajan niin että ehkä 20 minuutin välein juostiin pakoon härkiä. Tapahtuman lopuksi härät ilmeisesti tapettiin, mutta tätä en jäänyt enää katsomaan.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä olivat suurimmat pääsiäisjuhlallisuudet. Juhlat alkoivat illalla kymmenen aikaan, jatkuivat koko yön, ja huipentuivat aamu viideltä alkavaan seremoniaan. Mä tosin kävin välillä (klo 12-04) nukkumassa, koska näin vanhana en pysty enää valvomaan koko yötä. Erityisen mieleenpainuvaa (=traumaattista) pääsiäisyössä olivat ilotulitteet. Niitä oli älytön määrä, ainakin 3-4 tuntia tulitusta. Jännittävän asiasta teki se, että turvallisuussäädökset eivät olleet ihan Suomen tasoa. Keskustan torille oli rakennettu valtavan korkeita olkipytinkejä, jotka oli tungettu täyteen ilotulitteita. Yhden kerran seisoin reilun metrin päässä tuollaisesta pytingistä, kun siinä olevat tulitteet sytytettiin. Kun lähdin väkijoukon mukana pakoon, toisella puolella olevan hökkelin tulitteet alkoivat räiskyä. En ole varmaan koskaan ennen pelännyt niin paljoa näköni puolesta. Loppuyön yritin pysyä kaukana oljista, ja katselin muutenkin tarkasti ympärilleni etsien mahdollisia ilotulitteita (niitä tuntui räjähtelevät joka puolelta). En nyt tiedä oliko tuo edes niin kaunista. Välillä tuntui ja kuulosti lähinnä siltä että olen joutunut keskelle pommitusta. Mielessä käväisi myös muutamaan kertaan se, että ehkä tässä maassa olisi parempaakin käyttöä noihin tulitteisiin käytetylle rahalle tai edes osalle siitä.

11150604_433913290103776_1859175176820617902_n

IMG_0809

Pääsiäistapahtumat huipentuivat kulkueeseen, jossa jälleen kannettiin Jeesusta esittävää patsasta ympäri toria. Pääsiäisen vietto Ayacuchossa sai mut taas kerran pohtimaan katolisuutta. Oikeastaan tämä aihe on ollut minulla mielessä lukemattomia kertoja viimeisten kolmen kuukauden aikana. Minulle, joka pidän itseäni varsin jalat maassa olevana kristittynä jolle oma henkilökohtainen vakaumus on ulkoisia merkkejä tärkeämpää, nämä mahdollisimman kimaltavat, suuret ja näyttävät kuvat ja patsaat tuntuvat todella vierailta. Lisäksi vaikuttaa siltä että Neitsyt Maria on täällä vähintään yhtä suuri sankari kuin Jeesus. Ihmiset tuntuvat uskovan vähän liiankin helposti kaiken mitä kirkko sanoo, ja harvempi tuntuu perehtyneen juttuihin yhtään sen syvällisemmin. Mutta kukin tyylillään.

Tätä tötsää kantoi varmasti vähintään 40 miestä.

Tätä tötsää kantoi varmasti vähintään 40 miestä.

Pääsiäisjuhlallisuuksien lisäksi matkaan kuului monia uusia kulinaristisia elämyksiä. Söin muun muassa marsun (oli ihan hyvää), alpakkaa (oli todella hyvää) ja monia paikallisia leivonnaisia. Vuoristossa ajellessa opas antoi pureskeltaviksemme kokalehtiä, jotka ovat perinteinen apu lähes mihin tahansa vaivaan. Niiden pureskelu esimerkiksi lievittää vuoristotaudin oireita ja vähentää nälän- ja janontunnetta. Lisäksi lehdet sisältävät monia ravintoaineita, kuten kalsiumia, rautaa, sinkkiä ja vitamiineja. Ja epäilijöille tiedoksi: lehdet ovat samoja, joista valmistetaan kokaiinia, mutta ilman kemiallista prosessia kokalla ei ole huumaavaa vaikutusta.

Viidentoista tunnin paluumatka sunnuntaina kului ihan rattoisasti nukkuen, opiskellen ja maisemia ihaillen. Näimme satoja laamoja ja alpakoita, ihania pikkukyliä ja upeaa luontoa. Välillä ajoimme korkeilla vuorilla pilvien yläpuolella. Reissu kokonaisuudessaan oli varsin hyvä kokemus, vaikkakin ryhmän mukana kulkeminen alkoi jo ensimmäisen päivän jälkeen raastaa hermoja. Ayacucho ja sen ympäristö hurmasivat mut perinteisellä elämänmenollaan ja leppoisuudellaan. Pääsiäisjuhlallisuudet olivat täyttä hulluutta, mutta kyllä tuo kerran elämässä kannatti nähdä.

Eräs kylä jossa pysähdyimme paluumatkalla.

Eräs kylä jossa pysähdyimme paluumatkalla.

Täällä Limassa viikot ovat niin täynnä tekemistä, etten meinaa ennättää edes kirjoittaa blogia. Opinnot ja harrastukset rullaavat eteenpäin, ja tekemistä riittää. Niistä varmaankin lisää seuraavassa postauksessa.

Opiskelua

Tänään tuli täyteen kolme viikkoa Limassa. Vähitellen alkaa tuntua siltä, että osaan jonkin verran liikkua täällä ja hoitaa asioita. Esimerkiksi viime viikolla menin kerran pikkubussilla eli combilla kotoa Mirafloresiin ja takaisin täysin ilman säätöä! Se on ihme, koska combien reittejä tai matkojen hintoja ei ole olemassa kirjallisessa muodossa. Sen sijaan bussissa on kuskin lisäksi henkilö, joka huutelee oven suulta minne combi on menossa ja hoitaa rahastuksen. Sopiva hinta on parempi tietää etukäteen, sillä muuten rahastaja käyttää hyvin todennäköisesti “gringo-korttia” eli pyytää ulkomaalaisen näköisiltä kaksinkertaisen hinnan.

Ensimmäinen viikko yliopistolla oli, kuten arvata saattoi, todella raskas. Espanjankielisten luentojen seuraaminen vei ja vie edelleen paljon voimia ja koko ajan ympärillä oli uusia ihmisiä. Lisäksi käytännön asioiden kanssa oli sähläämistä ja epätietoisuutta, ja useamman kerran olen esimerkiksi luennon alkaessa saanut tietää että sitä varten olisi pitänyt lukea jotakin. Toinen vaihtoehto on se, että olen tiennyt mitä lukea, mutta en ole löytänyt (tai oikeastaan osannut etsiä oikeasta paikasta) kyseistä kirjaa tai artikkelia. Toivon mukaan saan paljon anteeksi koska olen vaihtari ja mulla on nätti hymy.

Ensimmäisen viikon ajan me vaihtarit saimme käydä millä vain kursseilla, ja varsinainen kurssi-ilmoittautuminen oli vasta tämän viikon maanantaina. Se olikin aikamoinen rumba, sillä monille kursseille oli vain rajattu määrä paikkoja ja paljon halukkaita opiskelijoita. Ensimmäiset innokkaat saapuivat kuulemani mukaan yliopistolle klo 4.30 aamulla. Mä menin paikan päälle vähän seitsemän jälkeen. Kolmen tunnin jonottamisen jälkeen, kello 10, pääsimme toiseen jonoon jossa meille annettiin vuoronumerot. Parin tunnin tauon jälkeen menimme vuoronumeroiden kanssa uudestaan jonottamaan. Yhteensä noin viiden tunnin odottelun jälkeen pääsin lopulta ilmoittautumaan kursseille, ja mahduin onneksi kaikille haluamilleni kursseille.

Aamulla jonottamassa.

Aamulla jonottamassa.

Mun laitos yliopistolla.

Mun laitos yliopistolla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mulla on nyt viisi kurssia. Suurimmassa osassa kursseista luentoja on kaksi kertaa viikossa, joten yhteensä mulla on luentoja 20 tuntia viikossa. Kurssit vaikuttavat työläiltä, sillä lukemista, välikokeita ja esitelmiä on todella paljon. Esimerkiksi tällä viikolla mun pitäisi lukea melkein 300 sivua, joka on lähes poikkeuksetta espanjaksi. Aika mahdotonta tuo on, sillä tänään sain suurten ponnistelujen jälkeen juuri ja juuri luettua 30-sivuisen artikkelin (aiheena “El espíritu del capitalismo” eli kapitalismin henki). Eiköhän lukeminen kuitenkin nopeudu ajan myötä. Luentojen seuraamisen vaikeus tai helppous riippuu täysin luennoitsijasta. Kolmella kurssilla ymmärrän keskittyessäni käytännössä kaiken mitä luennoitsija sanoo, kahdella kurssilla taas en juuri mitään. Hieman tyhmä olo on välillä istua luentosalissa kaksi tuntia ja olla sen jälkeen täysin tietämätön siitä mitä asioita luennolla käsiteltiin. Onneksi ekoihin välikokeisiin on vielä aikaa, joten ehkä opin ymmärtämään noita kahtakin vähitellen.

Viikonloppuna olin muiden vaihtareiden kanssa reissussa Paracasissa ja Huacachinassa. Näimme paljon upeaa luontoa, teimme retken hiekka-aavikolle, tutustuimme 500 vuotta vanhan inkakaupungin raunioihin ja maistelimme viinitilalla Perun “kansallisjuomaa” Piscoa ja paikallisia viinejä. Kuvat kertokoot enemmän matkasta.

DSC03776

Nämä pingviinit sulattivat mun sydämen ihan täysin.

Merileijonia.

Merileijonia.

 

IMG_0732

Paracas.

Sandboarding

Sandboarding

 

DSC03865

Inkakaupunki Tambo Colorado.

DSC03761

Viime viikolla löysin uuden asunnon johon muutan toukokuun lopulla. Ihanaa päästä pois tästä kämpästä. Esimerkiksi toissailta oli aika tragikoominen, koska nukkumaan käydessäni yksi huonenaapuri kuunteli teknoa ja lauloi mukana, toinen piti tyttöystävänsä kanssa meteliä, koko kerros haisi kannabikselta ja mun huoneessa pyöri valtavan kokoinen torakka. Muita ärsyttäviä juttuja täällä ovat muun muassa keittiön käsittämättömän huono varustelu (melkein kymmenen henkilön jakamassa keittiössä on YKSI haarukka), huoneiden kolkkous ja pahan hajuiset viemärit. Onhan täältä kätevä kulkea yliopistolle, mutta en kyllä halua lusia täällä koko vuotta.

Mun jalka on parantunut aika hyvin, enää on jäljellä pieni arpi ja vähän mustelman rippeitä. Jotta en olisi liian kovassa terässä niin mulla on kuitenkin tällä viikolla ollut kuumetta ja ongelmia vatsan kanssa, joten olen joutunut olemaan jonkin verran pois luennoilta. Toivottavasti nämä paranevat ihan vain lepäämällä.

Ensi viikolla pääsen kokemaan pääsiäisen vieton Perun tyylillä. Täällä se on ilmeisen paljon isompi juhla kuin Suomessa, ja aion suunnata maan legendaarisimpaan pääsiäisenviettopaikkaan, Ayacuchoon. Mukavaa pääsiäisviikkoa myös kaikille teille!

Monta Limaa

Olen pitkittänyt tämän blogitekstin kirjoittamista vaikka kuinka, koska olen odottanut aikaa jolloin pystyisin luomaan selkeän kuvan tai mielipiteen uudesta kotikaupungistani, Limasta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mitä pidempään vietän täällä, sitä monihaaraisimmiksi muuttuvat käsitykseni. On tietysti selvää, että 8 miljoonan asukkaan kaupunkiin mahtuu monenlaista tallaajaa, mutta täällä moninaisuus tuntuu näkyvän erityisen vahvasti. Limassa on suuri määrä köyhyyttä mutta myös valtavasti rikkautta. Täällä on saastepilvi koko kaupungin yllä, mutta myös paljon kaunista luontoa. Täällä on pilvenpiirtäjiä, värikkäitä pikkutaloja ja slummeja. Hypermarketteja ja pienen pieniä katukioskeja. Äärimmäisen avuliaita ja sydämellisiä ihmisiä sekä paljon rikollisuutta. Ihmisiä, jotka ovat muuttaneet tänne Amazonin sademetsästä, Andien vuoristosta, Euroopasta, Pohjois-Amerikasta, Aasiasta tai Afrikasta. Kaikki kaupunginosat joihin olen tähän mennessä tutustunut poikkeavat todella paljon toisistaan: muusikoiden, runoilijoiden ja rakastuneiden Barranco, rikkaiden länsimaalaisten Miraflores, keskiluokkaisten perheiden Pueblo Libre ja niin edelleen. Minusta tuntuukin usein siltä, että Lima on oikeastaan monta pienempää ja toisistaan todella erilaista kaupunkia. Tätä mielikuvaa vahvistaa myös se, että kaupungin sisällä on ihan mahdollista joutua matkustamaan pari tuntia päästäkseen jostakin kaupunginosasta toiseen.

Mun kotitalo.

Mun kotitalo.

Kattoterassi.

Kattoterassi.

Tällä viikolla meillä oli yliopistolla muutama päivä orientaatiota. Mun yliopistossani, Pontificía Universidad Católica del Perússa (PUCP), on suunnilleen 20 000 opiskelijaa, ja meitä vaihtareita on 150. Aika pieni määrä siis opiskelijoiden kokonaismäärään nähden. Kampus on todella viihtyisä, ja sieltä löytyy lähes kaikki elämiseen tarvittava: ravintoloita, vaatekauppoja, kirjasto, puistoja, pankki, kuntosali ja niin edelleen. Mun kotoa on yliopistolle vain kymmenen minuutin kävelymatka, mikä on luksusta, sillä esimerkiksi Barrancossa asuvat opiskelijat saattavat joutua käyttämään jopa 2-3 tuntia päivässä koulumatkoihin.

Kampuksen hedelmä- ja smoothiekioski.

Kampuksen hedelmä- ja smoothiekioski.

Opiskeluun liittyvän orientaation lisäksi meillä oli yliopistolla kaikenlaista ohjelmaa tällä viikolla. Yksi mieleenpainuvimmista jutuista oli kaikille yliopiston fukseille järjestetyt juhlat torstaina. Paikalliset fuksit ovat 16-17-vuotiaita, ja aikamoiset lastenjuhlat olivatkin kyseessä. Kampuksella oli muun muassa pallomeri, sumopainia, spraymaalilla sotkemista ja ilmaista jäätelöä. Ihan hauskaa, mutta poikkesi vähän suomalaisista fuksibileistä.

Salsa del diablo. Myös mut vedettiin mukaan salsaamaan näiden "paholaisten" kanssa.

Salsa del diablo. Myös mut vedettiin mukaan salsaamaan näiden “paholaisten” kanssa.

Saksalaisen Katharinan kanssa vanhempien opiskelijoiden suorittaman spraymaalaamisen jälkeen.

Saksalaisen Katharinan kanssa vanhempien opiskelijoiden suorittaman spraymaalaamisen jälkeen.

Yliopistojuttujen lisäksi olen jatkanut tutustumista läheiseen lääkäriasemaan, ja lääkärissä käynti espanjaksi alkaa sujua jo aika hyvin. Mun jalassa on ilmeisesti ecuadorilaisen hämähäkin purema. Tämä selvisi lukuisten lääkärikäyntien, verikokeiden ja muiden näytteiden perusteella tällä viikolla. Purema on tulehtunut ja puoli säärtä mustelmalla. Lisäksi mun maksa-arvoissa on häikkää. Lääkärin mukaan olen kuitenkin onnekas, sillä joidenkin hämähäkkilajien puremat voivat olla jopa hengenvaarallisia. Nyt olen lepäillyt muutaman päivän kotona, vetänyt antibioottia naamaan ja voidetta mustelmaan. Eiköhän se tästä parane. Muutaman viikon päästä on vielä kontrollikäynti lääkärillä ja uudet näytteet, mutta kyllä tämän pitäisi tästä talttua.

Huomenna on viimein ensimmäinen varsinainen opiskelupäivä yliopistolla. Olen varsin innoissani, sillä mun kurssit vaikuttavat todella mielenkiintoisilta! Niistä lisää tuonnempana 🙂

Saatoin oppia jotakin

Matkustaessa kohtaa koko ajan uusia tilanteita ja ihmisiä, ja ehkä oppiikin jotakin. Kunnollisena opiskelijana itsereflektio kuuluu toki osaksi jokapäiväistä elämääni. Nyt jaan myös teidän blogilukijoiden kanssa tämän reflektion tuloksia. Esimerkkejä siitä, mitä olen oppinut reilussa kahdessa kuukaudessa:

  1. Kärsivällisyyttä ja joustavuutta. Reissaamiseen kuuluva jatkuva odottelu, epävarmat aikataulut, vieraat paikat, couch surfing hostien odottaminen ties missä, Agualindassa kymmenen muun ihmisen mielipiteiden kuuntelu ja huomioon ottaminen ja muu vastaava vaati taas pientä totuttelua.
  2. Olemaan tekemättä mitään.
  3. Nauttimaan entistä enemmän pienistä asioista, kuten luonnosta, hyvästä ruoasta, hyvistä yöunista ja lyhyistä kohtaamisista loistavien tyyppien kanssa.
  4. Arvostamaan omaa itsenäisyyttäni. Täällä monille tuntuu olevan aivan käsittämätöntä se, että olen asunut ilman vanhempiani jo kohta kymmenen vuotta ja että reissaan yksin ympäri maailmaa. Täällä nuoret pääsääntöisesti asuvat vanhempiensa luona naimisiinmenoon saakka, ja erityisesti naiset eivät yleensä matkusta yksin.
  5. Kysymään ja varmistamaan aina kaiken. Vieraassa kulttuurissa ja espanjaksi hoidettuna moni asia menee aivan päinvastoin kuin etukäteen oletan.
  6. Lukemattomia turvallisuuteen liittyviä juttuja, kuten sen, että taskussa on aina hyvä olla pikkurahaa. Bussissa/kioskin kassalla/baaritiskillä ei nimittäin ruveta kaivelemaan lompakkoa laukusta. Lisäksi muun muassa sen, että vuorille tai niiden läheisyyteen ei kannata mennä kuljeskelemaan, sillä vuorten rinteillä olevat asuinalueet ovat yleensä kaikkein köyhimpiä.
  7. Puhumaan espanjaa melko sujuvasti ja rentoutumaan espanjankielisessä seurassa. Tosin edelleenkin välillä tapaan ihmisiä, joiden puheesta en saa yhtään mitään selvää. Opin myös, että englanniksi on yleensä turha edes yrittää hoitaa asioita.
  8. Olennaisia juttuja, kuten koirien pesemistä, kvinoan kasvatusta, salsan tanssimista, kolumbialaisten perinneruokien valmistusta, surffausta jne.

Siinäpä niitä, hyödyllisiä juttuja. Mutta nyt kun elämä täällä Limassa alkaa pikkuhiljaa tasoittua ja rutinoitua, voin taas varmaankin iloisesti unohtaa puolet oppimistani asioista, tuudittautua valheelliseen hallinnantunteeseen ja alkaa pitää monia asioita itsestäänselvyyksinä. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy.

Jos joku sattuu kaipaamaan mun osoitetta täällä Limassa, niin tässäpä se: Jirón Marte 776, Urbanización La Luz, Pueblo Libre, Lima, Perú. Vuokranantaja tosin varoitteli, että posti kulkee vähän miten sattuu.

Lima

Kolmen bussissa vietetyn yön jälkeen saavuin eilen varhain aamulla Limaan ja otin bussiasemalta taksin uuteen kotiini. Mun koti on Pueblo Libressä, noin 5 kilometrin päässä keskustasta. Yliopistolle täältä on vain kymmenen minuutin kävelymatka, joten sijainti on siten ihan hyvä. Alue vaikuttaa rauhalliselta ja ihan kauniilta. Tänään ja eilen olen järjestellyt tavaroita huoneessani, pesettänyt pyykit, käynyt kaupassa ja muutenkin organisoinut juttuja. Olen reissun jäljiltä aika väsynyt, joten nyt on ihana vain olla rauhassa yhdessä paikassa. Yritän myös saada levättyä hyvin ennen ensi keskiviikkoa, jolloin opinnot alkavat (oikeastaan vasta orientaatio, mutta kuitenkin).

Viikonloppuna jossakin rytäkässä, en ihan tiedä miten, minulle tuli jalkaan ja käsivarteen todella isot mustelmat. Jalka lisäksi turposi aika reippaasti. Niinpä eilen Limaan tultuani päätin käydä näyttämässä niitä lääkärille. Samassa korttelissa mun asunnon kanssa on yksityinen lääkäriasema, jonne menin selittämään ongelmaa. Erittäin puutteellisesta lääketieteellisestä sanavarastostani huolimatta sain huoleni kerrottua, ja lääkäri antoi mulle särkyä ja turvotusta vähentäviä lääkkeitä. Lisäksi tänä aamuna otettiin varmuuden vuoksi verikokeet, joiden tulokset kuulen huomenna.

Netti täällä kämpässä toimii aika hyvin, joten nyt kaikki skypen omaavat mun kanssa vaihtamaan kuulumisia!

Viimein Perussa

Päivät Montañitassa kuluivat, kuten arvata saattaa, surffaten, juhlien ja rannalla lojuen. Surffaus osoittautui yllättävän haastavaksi hommaksi, ja mulla meni paljon aikaa totutellessa isoihin aaltoihin ja opetellessa miten niiden yli tai ali pystyy kulkemaan. Nyt osaan kuitenkin ”lukea” aaltoja jo vähän enkä panikoi ainakaan pahasti isoimpienkaan aaltojen kanssa. Täytynee jatkaa treenausta Perussa kunhan edelliset mustelmat (erityisesti jaloista ja leuasta) ovat tasoittuneet.

Mun Montañitan host Mario tunsi varsin hyvin paikallisen yöelämän, joten lauantai-iltana lähdin hänen ja muutaman muun couch surffaajan kanssa tsekkaamaan paikallista menoa. Baarit olivat lähinnä katukahviloita muistuttavia kojuja joissa baarimikot kilpailivat taidoistaan ja hinnoista, ja kadut olivat täynnä juhlivia ja tanssivia ihmisiä. Salsa ja merengue soivat joka suunnasta ja ranta ja kadut olivat täynnä juhlijoita. Hauskaa oli, vaikka ei tuo ehkä ihan mulle ominaisin ympäristö ollut. Periaatteessa todella kivaa olla kadulla juhlimassa, mutta kun kymmenen aivan vierekkäistä kojua laittaa eri musiikin soimaan täysillä, voi jokainen kuvitella lopputuloksen.

Sunnuntaina pääsin Marion kyydissä Guayaquiliin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki tapaamani ihmiset, niin paikalliset kuin turistitkin, inhoavat kaupunkia. Se on kuulemma likainen, kaaoottinen, vaarallinen ja ruma. Niinpä olin kiinnostunut näkemään mikä tämä paikka oikein on. Mario piti mulle pienen kaupunkikierroksen, ja näimme mm. Galapagos-saarilta yliopiston pihalle adoptoituja jättimäisiä kilpikonnia, puiston täynnä iguanoja sekä mun mielestä ihan kaunista arkkitehtuuria. Ei tuo kaupunki kovin pahalta vaikuttanut nopealla silmäyksellä. Lopuksi Mario heitti mut bussiasemalle. Mun oli tarkoitus mennä yöbussilla Piuraan, mutta bussi oli täynnä joten jouduin muuttamaan suunnitelmia. Pääasia minulle oli päästä yön aikana Perun puolelle, joten otin bussin Máncoraan. Máncora on ehkä Perun suosituin rantakohde, joten rantaelämä jatkui vielä tänään. Muutaman tunnin päästä hyppään Chimboteen menevään bussiin. Chimbote on kalastajakaupunki rannikolla vain seitsemän tunnin ajomatkan päässä Limasta. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä kuljen sitten tällä erää viimeisen bussimatkan ja päädyn toivottavasti keskiviikkoaamuna Limaan.

Rantakuulumisia

Yöbussissa Quitosta Puerto Lópeziin tutustuin kolumbialaiseen Sandraan. Päädyin lopulta viettämään Sandran kanssa enemmänkin aikaa, sillä yövyimme samassa dormissa hostellissa, ja kiertelimme yhdessä kaupungilla. Keskiviikkona Sandra halusi tehdä retken läheiselle saarelle, Isla de Platalle, ja sai mut ylipuhuttua mukaan. Laitoinkin siis ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana rahaa opastettuun retkeen. Isla de Plata on köyhän reissaajan versio Galapagos-saarista. Galapagoksesta on mun budjetilla turha haaveillakaan, joten Isla de Plata sai kelvata. Saari oli kuiva (koko alkuvuoden aikana siellä on satanut kerran) ja kasvit rupuisia, mutta näimme paljon upeita lintuja sekä valtavia kilpikonnia. Pääsimme myös snorklaamaan koralliriutoille. Snorklaaminen oli hauskaa, kunnes meduusa poltti käsivarteni. Meduusan polttama oli yllättävän kivulias. Koko käsivarsi tuli täyteen allergista ihottumaa muistuttavia näppyjä, jotka paranivat kokonaan vasta tänään (kolmen päivän kuluttua tapahtumasta). Selvisin kuitenkin tosi vähällä, sillä jotkin meduusalajit ovat hengenvaarallisia. Paras hoitokeino tuohon kuulemma on virtsata kipeälle alueelle. Ei se kuitenkaan niin paljoa sattunut että olisin vetänyt housut alas ja alkanut virtsata käteni päälle. Joku raja.

Saarireissun jälkeen pakkasin jälleen kerran rinkan ja suuntasin 30 kilometriä etelään päin rannalle jonnekin Puerto Ricon ja Las Tunasin välimaastoon. Siellä, keskellä ei mitään, asuu yksi couch surfaaja isossa talossa meren rannalla. Mä sain käyttööni oman huoneen parisängyllä. Luksusta! Mitään tekemistä tuolla ei varsinaisesti ollut, mutta nautin aaltojen kohinasta, lintujen laulusta ja rauhallisuudesta. Lisäksi hostini Miguel piti mulle lyhyen surffaustunnin. Ei siitä oikein mitään tullut, joten eilen otin Montañitaan saavuttuani kaksi tuntia yksityisopetusta surffauksesta. Tänään aamulla oli toinen samanlainen setti, ja nyt jo melkein pysyn laudan päällä ainakin silloin tällöin.

Eilen saavuin siis edellisen paikan vastapainoksi Ecuadorin ”Ibizalle” eli Montañitaan. Montañita on tiiviisti ilmaistuna biitsiä, bileitä ja surffausta. Olen täällä kaksi yötä couch surffaten (ja muutenkin surffaten), jonka jälkeen on viimein aika suunnata Guayaquilin kautta Peruun. Sain järjestettyä tällä viikolla asuntoasiat Limassa. Muutan ekoiksi kahdeksi kuukaudeksi vaihto-opiskelijoiden asuntolaan yliopiston lähelle. Ei kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta ainakin mulla on nyt joku paikka minne mennä Limaan saavuttuani. Tarkoituksenani on etsiä mieluisampi asunto vähän ajan päästä. Luulisin että sellainen on helpompi löytää sitten kun asun Limassa, sillä reissun päällä tällaisten juttujen hoitaminen on tuskallista.

Quito

Neljä päivää Quitossa menivät nopeasti. Perjantaina tutustuin kaupunkiin hostini Gabrielin kanssa. Gabriel asuu vanhempiensa kanssa aivan täydellisellä paikalla vanhan ja uuden kaupunginosan välissä. Julkinen liikenne täällä toimii todella hyvin, ja matka mihin vain kaupungin sisällä maksaa 0,25 dollaria (täällä on virallisena valuuttana Yhdysvaltojen dollarit). Quitossa tuntuu olevan kirkkoja joka kulmassa, ja kävimmekin tsekkaamassa neljä niistä. Lisäksi pyörimme keskustassa. Yleisesti ottaen tunnelma täällä Ecuadorissa on paljon leppoisampi kuin Kolumbiassa, ja Quito on pääkaupungiksi varsin rauhallinen ja kotoisa.

Lauantaina pääsin jälleen urheilemaan, kun kiipesimme Gabrielin ja hänen äitinsä kanssa 4696 metrin korkeudessa olevalle vuorenhuipulle. Menimme ensin Quitosta (2800 m merenpinnasta) hissillä 4100 metriin, josta kävelimme viisi kilometriä vuoren huipulle. Välillä oli polku, välillä vain kivikkoista vuorenrinnettä. Matkaan ylös kului suunnilleen kolme tuntia, ja epäilin aika vahvasti että Gabrielin päälle kuusikymppinen, ylipainoinen äiti ei mitenkään tule pääsemään ylös saakka. Mutta mama puuskutti menemään hitaasti ja varmasti kuin höyryjuna, ja koko kolmikko selvisimme huipulle (ja takaisin alas). En ole aikaisemmin käynyt noin korkealla, joten etukäteen en yhtään tiennyt tuleeko minulle vuoristotaudin oireita. Jaksoin kuitenkin matkan todella hyvin. On muuten huvittavaa, että sekä täällä Ecuadorissa että Kolumbiassa tapaamani ihmiset pitävät mua ihan äärimmäisen kovakuntoisena urheilijana. Nostattaahan tuo itsetuntoa, mutta huvittaa myös. Mielestäni mulla on vain ihan hyvä peruskunto enkä ole mikään huippu-urheilija!

Takana näkyvälle vuorenhuipulle kavuttiin. Pipo auttaa kuulemma ehkäisemään vuoristotaudin oireita.

Takana näkyvälle vuorenhuipulle kavuttiin. Pipo auttaa kuulemma ehkäisemään vuoristotaudin oireita.

DSC03651

Maisemia.

IMG_0529

DSC03685

Huipulla.

Sunnuntai oli leppoisa ja aurinkoinen päivä, ja olimme perheen kanssa melkein koko päivän läheisessä kylässä olevalla uima-altaalla. Illalla kävin vielä pyörähtämässä Quitossa käsityötorilla.

Maanantaina päädyin ekaa kertaa tämän reissun aikana kunnolliseen turistimestaan, Mitad del Mundoon. Tämä “maailman keskipiste” sijaitsee reilun parinkymmenen kilometrin päässä Quiton keskustasta. Mitad del Mundossa kulkee maassa viiva merkkaamassa päiväntasaajaa. Valitettavasti mittaaja ei ihan hallinnut hommaa, ja todellisuudessa päiväntasaaja on 240 metriä viivasta pohjoiseen. Vahinkoja sattuu. Viivan lisäksi Mitad del Mundossa on jos jonkinlaista turistimeininkiä, sekä todella kiinnostava Ecuadorin alkuperäiskulttuureita käsittelevä museo.

Siinä se nyt on.

Siinä se nyt on.

Epäilijöille (erityisesti Aleksille) tiedoksi, että päiväntasaajalla saa helposti kananmunan pysymään pystyssä naulan kannassa.

Epäilijöille (erityisesti Aleksille) tiedoksi, että päiväntasaajalla saa helposti kananmunan pysymään pystyssä naulan kannassa.

Viime yönä matkasin bussilla rannikolle Puerto Lopezin pikkukaupunkiin. Olen täällä hostellissa yhden yön, jonka jälkeen siirryn 20 kilometriä etelään yhden couch surfaajan luokse. Tämän aamun olen lähinnä yrittänyt hankkia asuntoa Limasta (vielä epävarmoin seurauksin), joten tällä hetkellä ainoa mitä tiedän Puerto Lopezista on se, että täällä on kuuma. Ei siis auta kuin mennä mereen uimaan ja sen jälkeen lukea kirjaa riippumatossa. Rankkaa.